Degeneratiivinen myelopatia – älä karsi koiria jalostuksesta geenitestin perusteella

TekijäKatariina Mäki

Artikkeli päivitetty 20.10.2026.

Koiran degeneratiivinen myelopatia on harvinainen, kuolemaan johtava perinnöllinen sairaus, jossa selkäydin rappeutuu vähitellen. Degeneratiivinen myelopatia diagnosoidaan usein virheellisesti koiralla, jolla on jokin muu, hoidettavissa oleva sairaus. Sairaudelle on löytynyt riskigeeni, mutta sen perusteella ei tule karsia koiria jalostuksesta.

Artikkeli perustuu yhdysvaltalaisen genetiikan dosentin Jerold Bellin esitelmään, jonka hän piti maailman pieneläinlääkärien järjestön WSAVAn kokouksessa marraskuussa 2021, sekä Orthopedic Foundation for Animalsin (OFA) tietoihin ja uusimpaan tutkimukseen.

Harvinainen sairaus

Degeneratiivista myelopatiaa (DM) esiintyy yhtä lailla niin uroksilla kuin nartuillakin. Sairastuneet koirat ovat viisivuotiaita tai vanhempia, keskimäärin yhdeksänvuotiaita. Pienikokoisemmilla roduilla sairaus ilmenee yleensä myöhemmin. Sairaus johtaa eutanasiaan tai kuolemaan yleensä runsaan puolen vuoden – vuoden sisällä oireiden alkamisesta.

Degeneratiivista myelopatiaa tavataan erityisesti saksanpaimenkoirilla, boksereilla ja welsh corgi pembrokeilla, mutta niilläkään sairaus ei ole yleinen. Sitä tavataan satunnaisesti welsh corgi cardiganeilla, berninpaimenkoirilla, rhodesiankoirilla, borzoilla ja chesapeakelahdennoutajilla. Muilla roduilla ja monirotuisilla sitä diagnosoidaan vain harvoin.

Diagnoosi voidaan vahvistaa ainoastaan selkäytimen histopatologisella tutkimuksella, joka tehdään kuoleman jälkeen.

Oireet aluksi vaikea havaita

Alussa oireet ovat vaikeasti havaittavia ja menevät helposti ikääntymisen piikkiin: epävakaata kävelyä, koordinaatiohäiriöitä ja vapinaa. Takajalkojen hermotuksen häiriö aiheuttaa takajalkojen voimattomuutta ja takapään horjumista ja kompurointia. Takaraajat voivat kävellessä sotkeutua toisiinsa, ja takapää voi olla ikään kuin kyykyssä. Takatassujen asentotunto voi heiketä ja kynnet kulua epänormaalisti niiden laahatessa maahan. Nopeasti kääntyessään koira saattaa kaatua.

Heikentynyt asentotunto 10-vuotiaalla saksanpaimenkoiralla, jolla epäillään degeneratiivista myelopatiaa. Kuva: I, Joelmills, CC BY-SA 3.0, Wikimedia Commons

Aluksi oireet voivat olla toispuoleisia. Myöhemmin oireita esiintyy kummallakin puolella, mutta niiden voimakkuus voi olla epäsymmetristä.

Taudin edetessä takapää halvaantuu, ja halvaus leviää lopulta myös eturaajoihin sekä vaikuttaa myös hengityslihaksiin. Lisäksi saattaa esiintyä virtsan ja ulosteen karkailua.

Merkittävää sairaudessa on, ettei siihen liity kipua tai lisääntynyttä tuntoherkkyyttä.

Missourin yliopistossa Yhdysvalloissa degeneratiivista myelopatiaa tutkinut tohtori Joan Coates listaa sairauden neljä vaihetta:

  1. Epäsymmetrinen asennon ja liikkeiden koordinoinnin häiriö (ataksia). Takaraajojen lihaskankeus, lihasten toimintakyvyn osittainen puutos. Normaalit selkäydinrefleksit.
  2. Takaraajojen halvaus, koira ei kykene kävelemään. Takaraajojen lihakset surkastuneet. Pidätyskyvyttömyys mahdollinen. Vähentyneet tai puuttuvat takaraajojen refleksit.
  3. Takaraajojen ns. veltto halvaus (lihaskankeus hävinnyt), eturaajan halvaus. Puuttuvat selkäydinrefleksit. Takaraajojen lihakset voimakkaasti surkastuneet. Pidätyskyvyttömyys.
  4. Kaikkien raajojen veltto halvaus. Kaikki lihakset voimakkaasti surkastuneet. Nielemisvaikeudet. Tahdosta riippumattomat, toistuvat ja nykivät liikkeet sekä virheasennot (dystonia). Hengitysvaikeudet.

Suuri degeneratiiviseen myelopatiaan liittyvä ongelma on sen virhediagnosointi koiralla, jolla on jokin muu hoidettavissa oleva tai ei-kuolemaan johtava sairaus. Nämä sairaudet ovat usein paljon degeneratiivista myelopatiaa yleisempiä.

Suurimmalla osalla takapään heikkoutta tai muita selkäydinsairauden oireita osoittavista koirista on jokin tuki- ja liikuntaelinten tai hermoston sairaus. Lista on pitkä ja sisältää esimerkiksi lonkkanivelen kasvuhäiriön, välilevytyrän, selkänikamien bakteeritulehduksen, selkäydintulehduksen, selkärangan kasvaimet, cauda equina -oireyhtymän, primaariset ja sekundaariset ääreishermoston ongelmat (neuropatiat) sekä harvinaiset tai satunnaisesti esiintyvät selkäydinsairaudet.

Rappeuttavia selkäydinsairauksiakin on olemassa monia erilaisia. Nämä sairaudet ovat degeneratiivisen myelopatian tavoin verrattain harvinaisia.

Erotusdiagnoosi

Degeneratiivisen myelopatian diagnoosi voidaan tehdä sulkemalla pois kivuttoman selkäydinsairauden muut syyt, tarkkailemalla sairauden etenemisestä kertovia neurologisia oireita, toteamalla sairaus rodussa, jossa sitä oikeasti esiintyy, sekä edellisiä tukevalla geenitestillä.

Magneettikuvaus on tärkeä, koska sillä voidaan sulkea pois selkäydintä puristavat ja usein hoidettavissa olevat syyt, kuten välilevytyrä tai kasvain. Löydökset eivät kuitenkaan aina ole joko–tai: sveitsiläisessä aineistossa noin neljäsosalla riskikoirista, joilla epäiltiin DM:ää, oli myös välilevyn pullistuma. Pullistuma ei siis sulje DM:ää pois, eikä at risk -tulos sulje pois välilevysairautta. Jos pullistumaan liittyy kipua, kipulääkitys voi parantaa koiran elämänlaatua, vaikka DM etenisi.

Valtaosa diagnosoiduista sairaista koirista on sod1-variantin suhteen homotsygoottisia saksanpaimenkoiria, boksereita ja welsh corgeja.

Jos koiralla on korkeintaan yksi kopio sod1-variantista, DM on oireiden aiheuttajana hyvin epätodennäköinen, joskin yksittäisiä sairastuneita kantajia ja jopa kaksi N/N-koiraa on raportoitu. Kaksi kopiota eli homotsygoottinen tulos ei yksinään ole diagnostinen. Oireilevalla koiralla, jolla muut syyt on suljettu pois, testitulos on kuitenkin diagnoosia tukeva lisätieto.

Bell antaa esitelmässään tarkkoja ohjeita degeneratiivisen myelopatian diagnosoimiseen sekä histopatologiseen tutkimukseen. Esitelmä löytyy internetistä ja on varmasti tältä osin hyödyllistä luettavaa praktikkoeläinlääkäreille.

Liikunta ja fysioterapia ylläpitävät lihasten toimintakykyä

Degeneratiivisen myelopatian oireita ei voida lievittää lääketieteellisellä hoidolla. Liitännäissairautena todetaan usein niveltulehdus, joten potilaille, joilla on oletettu DM, tulisi kokeilla tulehduskipulääkkeitä. Steroidit eivät vaikuta sairauden etenemiseen ja aiheuttavat yleensä ylenmääräistä juomista ja virtsaamista.

Fysioterapia ja liikunta ovat tärkeitä tukitoimenpiteitä, jotka ylläpitävät lihasjänteyttä ja hidastavat lihasten surkastumista.

Lisäravinteiden ja vaihtoehtohoitojen vaikutuksesta ei ole tehty kontrolloituja tutkimuksia.

Yksi päägeeni, mutta muutkin tekijät vaikuttavat

Degeneratiivisen myelopatian periytymismuodon on aina ajateltu olevan monigeeninen eli kyseessä on enemmän kuin yksi geenipari.

Vuonna 2009 Gary Johnson ja Joan Coates Missourin yliopistosta Yhdysvalloista tunnistivat sod1-geenivariantin, jonka on oltava läsnä kliinisen sairauden esiintymiseksi. Melkein kaikki histopatologisesti vahvistetut DM-tapaukset ovat tämän variantin suhteen homotsygoottisia. Vain berninpaimenkoiralla on tunnistettu tässä geenissä myös toinen, harvinaisempi variantti, ja tällä rodulla tulisikin testata molemmat variantit.

Mutaatio yleinen, sairaus harvinainen

Sod1 on yleisin koirien geenitestauksissa löydetty mutaatio. Se on tunnistettu yli 120 rodussa ja sen esiintymistiheys on rotukoirilla 5,4 % ja monirotuisilla 7,8 % [Katariinan päivitys: Wisdom Panelin aineistossa, jossa runsas miljoona koiraa, esiintyvyys oli 7,9 %]. Se näyttää olevan hyvin vanha, muinainen mutaatio, joka on syntynyt kauan ennen rotujen eriytymistä toisistaan.

Yli 30 rodulla sod1-variantin esiintymistiheys on 20–90 %, vaikka useimmissa näistä roduista ei ole koskaan tavattu degeneratiivista myelopatiaa sairastavaa koiraa. Jos variantti yksinään aiheuttaisi sairauden puhkeamisen, eläinlääkärit diagnosoisivat satoja tuhansia sairastuneita koiria vuosittain, sen sijaan, että he nyt näkevät tapauksia silloin tällöin. Kliininen sairaus on vahvistettu patologisesti vain 34ssä niistä yli 120 rodusta, joissa tätä varianttia esiintyy. Suurimmassa osassa näistäkin, usein runsaslukuisista roduista on tavattu vain yksi tai muutamia sairastapauksia.

Koiran DM vastaa ihmisen amyotrofista lateraaliskleroosia eli ALSia. ALSissa sairastumiseen vaikuttaa yli 25 tunnistettua mutaatiota; näistä moni sijaitsee sod1-geenissä. Ihmisellä sod1-ALS on dominoivasti periytyvä sairaus. Noin 90 % ALS-tapauksista on sporadisia eli ilman sukuhistoriaa, ja niiden syy on suurelta osin tuntematon. Näin on todennäköisesti myös niissä koiraroduissa, joissa DM on satunnainen, harvinainen sairaus. Saksanpaimenkoirilla ja boksereilla muut, vielä tunnistamattomat mutaatiot saattavat vaikuttaa siihen sairastuuko sod1-homotsygoottinen koira vai ei.

Johnsonin ja Coatesin tutkimuksessa welsh corgi pembrokella havaittiin SP110-geenin mutaatio, joka esiintyy 40 prosentilla varmistetun DM-diagnoosin saaneista koirista, mutta vain 4 prosentilla terveistä koirista. Tämä variantti aiheuttaa sairastumisen varhaisemmalla iällä. Tätä varianttia ei ole löydetty muilta roduilta. Pembrokeille on saatavilla kaupallinen SP110-testi (OFA, Laboklin), joka on hyödyllinen vain sod1-homotsygooteille koirille.

Johnson ja Coates havaitsivat, että koiran sod1-variantin ilmeneminen on ikäsidonnaista. He olettavat, että useimmat koirat eivät elä tarpeeksi kauan kehittääkseen kliinisiä oireita. Osa riskikoirista on alkanut oireilla vasta 15-vuotiaana, joten iäkkään oireettoman A/A-koiran perusteella ei voi päätellä, ettei variantti aiheuta rodussa kliinistä sairautta.

Geenitestin ennustearvo vaihtelee roduittain

Homotsygoottisen geenitestituloksen yhteyttä kliiniseen DM-sairauteen on vaikea määrittää. Roy Berghausin tutkimuksessa selvitettiin kliinisesti diagnosoituja tapauksia Yhdysvaltain eläinlääketieteen opetussairaaloissa vuosina 1990–1999. Sairautta todettiin 0,19 prosentilla kaikista hoidetuista koirista. Sitä todettiin:

  • kahdella prosentilla saksanpaimenkoirista
  • 1,5 prosentilla welsh corgi cardiganeista
  • 0,8 prosentilla chesapeakelahdennoutajista
  • 0,7 prosentilla rhodesiankoirista ja irlanninsettereistä
  • 0,6 prosentilla boksereista ja welsh corgi pembrokeista sekä
  • 0,4–0,5 prosentilla collieista, karkeakarvaisista kettuterriereistä ja vanhaenglanninlammaskoirista.

Kaksi maailmanlaajuista sod1-variantin yleisyyden lähdettä ovat Mars/Genoscoperin (nyk. Wisdom Panel) julkaisemat sekä yhdysvaltalaisen Orthopedic Foundation For Animalsin (OFA) verkkosivujen tiedot. Bell vertasi niitä Berghausin sairaalaesiintyvyyksiin, ja vertailun perusteella geenitesti näyttäisi ennustavan sairautta saksanpaimenkoiralla jonkin verran ja bokserilla ja welsh corgi pembrokella heikosti (Taulukko 1).

Vertailu antaa kuitenkin vain karkean alarajan. Sairaalaesiintyvyys on laskettu kaikista rodun potilaista iästä riippumatta, vaikka DM puhkeaa yleensä vasta vanhalla iällä – pembrokella keskimäärin 11-vuotiaana – ja suurin osa koirista kuolee muihin syihin ennen sitä. Testiaineistot taas koostuvat pääosin nuorista jalostuskoirista.

Rotuihin, joissa DM:ää todella esiintyy, kohdistuneet tutkimukset antavat toisenlaisen kuvan: japanilaisessa saksanpaimenkoira-aineistossa kaikki seitsemän yli 10-vuotiasta riskikoiraa oireilivat omistajien mukaan, ja myös brittiläisessä aineistossa penetranssi arvioitiin korkeaksi. Otokset ovat pieniä, eikä luotettavaa rotutason arviota ole.

Johtopäätös riippuu siis rodusta. Useimmissa niistä yli 120 rodusta, joissa variantti esiintyy, sairautta ei ole juuri tavattu, ja sod1-tulos kertoo koiran terveydestä hyvin vähän. Saksanpaimenkoiralla ja pembrokella riskikoiran todennäköisyys sairastua vanhalla iällä näyttää sen sijaan merkittävältä. Kaikissa roduissa variantin yleisyys on moninkertainen kliinisesti sairaiden koirien määrään nähden.

Taulukko 1. Sod1-geenitestitulokset ennustearvoineen. Ennustearvo on laskettu kaikenikäisistä koirista, joten se aliarvioi sairastumisriskiä niillä riskikoirilla, jotka elävät vanhoiksi.

Älä karsi koiraa jalostuksesta sod1-geenitestin perusteella

Sod1-variantin korkea esiintyvyys eri roduilla ja toisaalta kliinisen taudin harvinaisuus missä tahansa rodussa aiheuttaa paljon hämmennystä. Kaikki saatavilla olevat paneelitestit (geenitestauspaketit) sisältävät sod1-testin riippumatta sen käyttökelpoisuudesta yksittäisille roduille ja koirille.

Koiran “at risk” -tulos (A/A; riski sairastua) aiheuttaa omistajalle huolta ja pelkoa lemmikin sairastumisesta ja kuolemasta degeneratiivisen myelopatian vuoksi, vaikka useimmissa roduissa sairastuminen on näilläkin koirilla epätodennäköistä. Sod1-variantti ei yksinään riitä aiheuttamaan sairautta.

Sod1-testauksen suosio on tuonut degeneratiivisen myelopatian yleiseen keskusteluun. Variantin perusteella on karsittu lukuisia koiria jalostuksesta ja näin kavennettu rotujen jalostuspohjia turhaan – varsinkin ulkomailla, missä geenitestejä ei osata käyttää niin, että myös kantajat pidetään mukana jalostuksessa. Ottaen huomioon sairauden suhteellisen harvinaisuuden ja sen yleensä myöhäisen alkamisiän, kasvattajien kannattaa useimmissa roduissa keskittyä epävarman geenitestin sijaan rotujensa yleisempiin sairauksiin. Tähän ohjeistaa myös International Partnership for Dogsin puolueeton geenitestaustietokanta.

Toisin on roduissa, joissa DM:ää todella esiintyy, kuten saksanpaimenkoiralla ja pembrokella. Niissä testitulosta kannattaa käyttää yhdistelmien suunnitteluun: kun toinen vanhemmista on N/N, yksikään pentu ei ole riskikoira, eikä yhtään koiraa tarvitse karsia jalostuksesta. Näin toimimalla riskikoirien määrä vähenee sukupolvi sukupolvelta kaventamatta jalostuspohjaa.

Jerold Bell suosittelee käyttämään testiä hoito- ja jalostuspäätöksissä ainoastaan, jos koiralla on lähisukulaisia, joilla on todettu kliininen DM – näillä koirilla on korkea todennäköisyys kantaa myös muita, vielä tunnistamattomia mutaatioita, jotka ovat tarpeen taudin puhkeamiseksi.

Degeneratiivinen myelopatia on koiralle tuhoisa sairaus, mutta sod1-homotsygoottisten koirien karsiminen jalostuksesta ei ole tarkoituksenmukaista. Riskikoiran voi yhdistää normaalin (N/N) koiran kanssa, jolloin kaikki pennut ovat kantajia eikä yksikään ole riskikoira. Joissakin roduissa suurin osa koirista kantaa varianttia jopa kahtena kappaleena, silti valtaosa niistä ei koskaan sairastu. Vaikka sod1-variantti on yleisin koirilla tunnistettu mutaatio, Bell kehottaa palauttamaan degeneratiivisen myelopatian harvinaisten sairauksien kategoriaan, johon se kuuluu.

Mitä OFA suosittelee?

Yhdysvaltalainen OFA, jonka kautta suuri osa sod1-testeistä tehdään, on linjassa Bellin kanssa siinä, ettei kantajia tai riskikoiria pidä karsia jalostuksesta. Rodut, joissa variantti on yleinen, menettäisivät muuten suuren osan hyvistä jalostuskoiristaan.

OFA ehdottaa, että testitulosta käsitellään kuten mitä tahansa ei-toivottua ominaisuutta: at risk -tulos on vakavampi virhe kuin kantaja, mutta tulos on vain yksi tekijä kokonaisarviossa.

OFA ei myöskään suosittele testaamista roduissa, joissa sairautta ei ole vahvistettu selkäytimen tutkimuksella. Listalla on noin 30 rotua. Jos rotusi ei ole listalla, sod1-tulos paneelitestissä ei käytännössä kerro koiran terveydestä mitään.

Oletko kiinnostunut genetiikasta myös syvemmin? Liity keskustelevaan vertaisyhteisöön! Lisätietoa saat klikkaamalla kuvaa.

Lähteet

Awano ym. 2009. Genome-wide association analysis reveals a SOD1 mutation in canine degenerative myelopathy that resembles amyotrophic lateral sclerosis. https://doi.org/10.1073/pnas.0812297106.

Bell, Jerold. (2021). Degenerative Myelopathy – Diagnosis and Inheritance. Luento maailman pieneläinlääkärien yhdistyksen WSAVA:n (World Small Animal Veterinary Association) maailmankongressissa.

Orthopedic Foundation for Animals (OFA): Degenerative myelopathy.

Lisäksi:

Samankaltaiset artikkelit